9.3.

Joo, olen mäkin hengissä. Susi katselee rescue-koiria ja allekirjoittanut yrittää jatkaa lukuhaastetta huonoin tuloksin, kun pitäisi kuulemma tännekin päivittää.

Joten mitäs mä kertoisin?

Tunnisteista löytyi kivasti opiskelu, aloitetaan siitä. Koulu nimittäin junnaa paikallaan. En jaksa käydä enkä edes yrittää. Saisin saksan alkeiskurssista vitosen, mutten saa aikaiseksi tehdä videota suullisesta esitelmästä. Miksi en?

Siihen löytyy vastaus seuraavasta tunnisteesta: masennus. Sain ensimmäisen varovaisen (mahdollinen lievä) diagnoosin 2007. Silloin sitä ei ottanut tosissaan kukaan, en edes minä itse. Nyt, melkein kahdeksan vuotta myöhemmin, tein saman testin uudestaan terveydenhoitajalla ja vedin pisteet kotiin. Siinä testissä se ei muuten ole hyvä asia. Oon mä tässä välillä ehtinyt syödä paketillisen masennuslääkkeitäkin, mutta reseptin uusiminen oli liian vaikeaa silloin syyskuussa ja homma jäi roikkumaan. Nyt odottelen yhteydenottoa psykologilta ja katsotaan minne tästä jatketaan. Suunta ei nimittäin voi olla kuin ylöspäin.

Lisäsin tuonne uuden tunnisteen. Varovaisesti itsestään ilmoitteleva kevät on saanut aikaan sen, että kävin hommaamassa Sportian alesta uudet juoksutossut ja aloin tonkia netistä itselleni sopivaa treeniohjelmaa. Sain itse nimittäin tarpeekseni sohvaperunoinnista ja haluan ihan oikeasta päästä parempaan kuntoon.Tällä hetkellä suunitelmissa on lenkkeily ja jooga, mutta vähän meinaisi kuntosalikin houkuttaa. Hetkellisessä mielenhäiriössä latasin tabletille ruokapäiväkirjasovelluksen ja vaikka olen aina ollut skeptinen niiden toimivuuden suhteen, mikään ei tunnu rajoittavan hupisyömistä niin kuin se, että tilastot menee pilalle. Onneksi ehdin hävittää sen korvapuustijäätelön pakkasesta ennen lopullista sekoamista. 

Niin ja kesäkurpitsa on muuten ihan syötävää, vaikka olen pienen ikäni muuta väittänytkin. Munakoisokin on hyvää. Paprika on tosi hyvää, mutta vittumaista pilkkoa. Bataatti on vielä parempaa, mutta myös vielä vittumaisempaa. Kurkku ei maistu miltään, mutta ei sen pilkkominenkaan vaadi juuri mitään. Voidaanko tästä päätellä että vihanneksen maistuvuus riippuu ihan siitä, miten helvetillistä se on valmistaa? Mene ja tiedä, mutta peruna-allergikkona rakastan uusia perunoita.

2.3.

Lisää kirjoja! En ole vähään aikaan jaksanut keskittyä lukemiseen, vaikka kävin harventamassa paikallisen pienen kirjakaupan opusmäärää mukavien tarjousten innoittamana. Kovakantisia puoleen hintaan, jos oikein muistan. Ja kolme pokkaria kympillä. Lopputuloksena kuusi kirjaa suunnilleen 25 €. Ei huono tarjous. Joululahjakirjojakin olis vielä lukematta, ja Risingshadow'n lukulistalla on 27 teosta. Pitänee listata kaikki tännekin kunnolla, kunhan muistaa.

Sain eilen uuden ruksin lukuhaasteeseen kohtaan "kirja jonka voi lukea päivässä". Tähän laatikkoon sopi täydellisesti Magdalena Hain Kellopelikuningas. Sivuja on yli kolmisensataa, mutta helppolukuista, joten se tuli luettua vielä keskimääräistä nopeammin. Niille, jotka eivät ole Hain teoksiin perehtyneet, kyseinen teos on Gigi ja Henry -trilogian toinen osa. Vaihtoehtohistoriaa edustava tarina sijoittuu 1860-luvun Grönlantiin, jonne on muodostunut suuria kaupunkeja viikinkien kohottua Pohjois-Atlantin kaupankäynnin valtiaiksi. Kirjassa on myös paljon steampunk-elementtejä, joista alan henkilökohtaisesti kiinnostua aina vain enemmän.

Luin viime vuonna Hain trilogian ensimmäisen osan Kerjäläisprinsessa. Se oli kohtalainen; paljon perinteisiä tarinaelementtejä, mutta taitavalla kädellä tehtynä. Miinukseksi laskin silloin jotenkin lapsellisen tyylin, mikä saattaa johtua joko siitä, että sarja on tarkoitettu alle parikymppisille tai mahdollisesti päähenkilöiden nuoresta iästä. Tai ehkä molemmista.
Tässä Kellopelikuningas otti harppauksen eteenpäin. Teksti oli jollain tapaa aikuisempaa ja monisyisempää, vähemmän suoraviivaista kuin ensimmäisessä osassa. Tapahtumia ja todellista vaaraa oli myös enemmän. Gigi on selvästi kasvanut hahmona, kuten muutkin hänen ympärillään. Hänen maailmansa alkaa näyttäytyä vivahteikkaampana kuin aiemmin. Ensimmäisessä kirjassa Gigi oli vielä selvästi lapsi, mutta nyt hän alkaa olla jo murrosiän kynnyksellä. Toisen osan aikana päähenkilö kokee mielestäni valtaisan henkisen muodonmuutoksen huolettomasta ja traumatisoituneesta pienestä tytöstä vahvatahtoiseksi ja sisukkaaksi nuoreksi naiseksi. Tämänkaltaisia tarinoita on kirjasto puolillaan, mutta jotenkin Hain on onnistunut kuvata Gigin muutos paremmin kuin nuortenkirjallisuudessa yleensä.

En muista Kerjäläisprinsessasta enää mitään täysin tarkkaa, joten en voi ottaa kantaa sen kuvailuun. Kellopelikuninkaassa sitä kuitenkin on ja paljon. Toisinaan ehkä liikaakin, vähempään tottuneella saattaa tulla informaatioähky. Itse olen sentään tottunut suureen määrään sanoilla maalattavia aistiärsykkeitä, ja mullekin se oli paikoitellen hieman liikaa. Mutta paljoudesta huolimatta laadusta ei ole tingitty, sen huomaa heti. Päin vastoin: vaikuttaa enemmänkin siltä, että mitä enemmän Hai saa kirjoittaa yksityiskohtia ympäröivästä maailmasta, sitä paremmin hän ne kuvaa, viimeistä yksityiskohtaa myöten.  

Kellopelikuninkaasta on vaikea löytää mitään kauhean isoa epäkohtaa tai tökkivää asiaa. Toki tekstissä on vielä jonkinlaista lapsenomaisuutta, mutta kuten ylempänäkin kirjoitin, se voi johtua aivan hyväksyttävistä syistä. Saatan olla "ulkona" teoksen kohdeyleisöstä tai kyseessä on päähenkilön oma, vielä hieman esiin pilkistävä lapsenomaisuus. En siis lähde marmattamaan asiasta sen pahemmin.

 Voisin suositella (ja suosittelenkin) kirjaa varhaisteineille ja siitä ylöspäin. Vaikka teksti on siinä mielessä kepeää, ettei verellä pahemmin mässäillä, teoksessa käsitellään kuitenkin todella rankkoja teemoja, jotka melko varmasti järkyttäisivät pienimpien mieliä. Ala-asteen viimeisille luokille ja siitä vanhemmille tätä voi kuitenkin suositella, eikä mikään estä aikuisiakaan tähän sarjaan tarttumasta. Itsellänikin on muutama ystävä, jotka ovat täysin tähän hurahtaneet.
 Odotan innolla, että saan napattua kirjastosta viimeisen osan..!

Suden arvostelunurkan arvosana on 9/10.

17.1.

Olen kirjoittanut omassa blogissani kirjoittamisesta ja omasta suhteestani siihen. Voisin raapustaa tänne jonkinlaisen katsauksen nykyisestä tilanteesta ja tämänhetkisistä projekteista.

Viime aikoina mä en ole saanut aikaan juuri mitään satunnaisia pikkuviilauksia lukuunottamatta. Viimeinen kunnon kirjoitusdraivi mulla oli päällä marraskuussa, NaNoWriMon johdosta. Hulluna otuksena päätinkin kirjoittaa kaksinkertaisesti, 100 000 sanaa. Kaikkien odotusten vastaisesti olin valmis etuajassa. Lupasin sen jälkeen, etten ryhdy moiseen järjettömyyteen enää ikinä. Vaikka vähän kyllä houkuttaisikin... Ei vajaat kolme ja puoli tuhatta sanaa päivässä ole lopulta niin paha. Tosin, siltä se tuntui niinä päivinä, kun ei olisi inspannut ollenkaan.

Alkuperäistä marraskuun projektiani en jatkanut kovinkaan pitkään. Tarkoitus oli kirjoittaa vaihteeksi jotain, missä ei ollut minkäänlaista fantasiaelementtiä mukana. No, jossain vaiheessa sormet saattoivat sitten lipsahtaa... Sen jälkeen tuli läjä muita lyhyempiä ja pidempiä tarinoita, joista osaan olen jopa tyytyväinen.
Kokeilin ensimmäistä kertaa koskaan kirjoittaa dystopiaa. Olen edelleen yllättynyt siitä, kuinka helposti se käy. En koskaan pitänyt itseäni ihmisenä, joka kykenisi menemään niinkin "pimeään" lajityyppiin tarpeeksi syvälle saadakseen aikaan jotain, mistä saattaa joskus syntyä kirja. Olin varma, että se hajottaisi pään liian pahasti, mutta näköjään olen innostunut siitä niinkin paljon, että suunnittelen tosissani kirjoittavani sen loppuun asti. Tuskallistahan se on, sillä vaikka tarina sijoittuu muutama tuhat vuotta nykyajasta eteenpäin, se sijoittuu mulle tuttuihin maisemiin ja ihmiskunnan rappio on tapahtunut juuri siitä syystä, mitä pelkään eniten (ydinsota).

Olen parhaillani myös tarpeeksi hyvässä mielentilassa uhotakseni, että saan viimein tartuttua ikuisuusprojektiini. Siinä on vain niin paljon työtä, etten edes tiedä mistä aloittaa. Aivan alusta vai koko tarinan keskivaiheille sijoittuvasta sivujuonteesta? Jälkimmäistä olen viime aikoina työstänyt enemmän kuin ensimmäistä, johon puolestani panostin Nanon aikana. Silloin hävitin alkuperäisen juonen ja aloitin kaiken alusta. Olen tyytyväinen ratkaisuun. Kolmen taikatytön aikakausi on ohi. Ja vaikka vahvat maagiset päähenkilöt ovat kliseisiä, kovin moni ei näytä niihin vielä kyllästyneen ottaen huomioon, miten suosittuja sellaiset tarinat edelleen ovat.
Sivujuonne ei ole ainakaan vielä paljoa muuttunut. Voi toki olla, että keksin jotain karsittavaa tai lisättävää, mutta katsotaan nyt. Ensin pitäisi vain aloittaa.

Nämä ovat juuri nyt suurimmat jutut. Ficcejä ja muita en jaksa alkaa luettelemaan, niitä on aivan liian monta. Olisi noissakin tekemistä, mutta inspikselle ei mahda mitään. Kun saa uuden idean, se on pakko kirjoittaa ylös. Muuten kaduttaa. Uskokaa pois, mulla on kokemusta siitä.

- Susi

12.1.

Toinen kirja luettu. Rasti tuli kohtaan novellikokoelma, ja kirjaksi valitsin Stephen Kingin Auringonlaskun jälkeen. Ajattelin ensin lukea saman kirjailijan teoksen Everything's eventual, mutta koska olen kahlannut sen jo muutamaan otteeseen läpi ja koska Sannalla sattui olemaan tuo, päätin kokeilla jotain mitä en ole vielä lukenut.

Kuten haasteen nimi kertoo, kyseessä on novellikokoelma. Takakansi väittää niitä olevan 14, mutta omalla laskuopillani pääsen vain 13:een. Tarinat vaihtelevat, kuten aiemmin lukemassani kokoelmassa, lievän oudosta vertahyytävään ja psykologisesta silkkaan hurmeiseen mässäilyyn. Jokaiselle siis löytyy jotain, jos vain on jännitys- ja kauhukirjallisuuden ystävä.

Mielestäni teoksen huonointa antia ovat novellit Harveyn uni, Levähdyspaikka sekä Mykkä. Ensimmäinen siksi, että vaikka ajatus kammottavan unen toteutumisesta on hiuksianostattava, tämä novelli ei yltänyt lähellekään sitä tasoa, mitä se olisi voinut olla. Sen lukeminen oli lähinnä puuduttavaa.
Levähdyspaikka, kertomus miehestä joka keskeyttää pariskunnan riidan väkivaltaisesti nimensä mukaan levähdyspaikalla, oli mielestäni pitkäveteinen. Samankaltaista tarinaa toistaa melko moni tv-sarjan jakso ja elokuva. Ei tietenkään samanlaisella Kingmäisellä twistillä, mutta melko yhdenmukaisesti kuitenkin.
Viimeinen näistä kolmesta puolestaan ei säväyttänyt ollenkaan. Oletin koko tarinan ajan, että työkseen paljon ajavan miehen kyytiin ottama mykkä liftari olisi tehnyt kyyditsijälleen jotain, mutta ottaen huomioon että kuski kertoo tapahtumista itse paljon myöhemmin, se ei vaikuttanut todennäköiseltä. Loppuratkaisu, vaikka inhottava olikin, ei saanut hiuksia nousemaan pystyyn tai edes inhon irvistystä kohoamaan huulille.

Kokoelmassa oli toki hyviäkin novelleja, esimerkiksi Piparkakkutyttö, N sekä Piru kissaksi.
Näistä ensimmäinen kertoo naisesta, joka lapsensa menehdyttyä päätyy aloittamaan juoksuharrastuksen, joka lopulta päätyy olemaan paras keino paitsi menetyksen myös muiden asioiden pakenemiseen. Tällaista otetta kaipasin oikeastaan koko kirjan lukemisen ajan. Tämän lukeminen aiheutti itselläni jopa lievää vainoharhaa, vaikka tiedänkin paremmin.
N on novelli psykiatrin potilaasta, jonka pakko-oireet paitsi hallitsevat elämää, myös pitävät jonkin pahan poissa tästä maailmasta. Kuten edellinen, myös tämä on Kingiä lähes parhaimmillaan. Pitkä kuin mikä, mutta lukemisen arvoinen.
Piru kissaksi käsittelee palkkamurhaajaa, joka saa vanhalta mieheltä tehtäväksi tappaa tämän kotona asuvan kissan. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ole. Tämä ei ehkä sinänsä säväyttänyt psykologisessa mielessä kuten kaksi edellistä, mutta sen loppu oli raakuudessaan miellyttävän ällöttävä. En varsinaisesti vihaa kissoja, mutta tiedän, että ne aivan varmasti kykenevät ainakin harkitsemaan jotain tällaista.

Yksikään novellikokoelma tässä maailmassa ei ole täynnä pelkkiä helmiä. Ei ainakaan pyöreäksi muodostuneita ja kauniin valkoisia. Mielestäni se on hyvä, sillä ne keskinkertaiset ja ehkä jopa huonot kertomukset saavat ne paremmat loistamaan vielä kirkkaampina. Sen takia (ja tietenkin siksi, että pidän Kingistä muutenkin) voin sanoa pitäväni tästä kirjasta. Uskon lukevani joitakin novelleja vielä myöhemmin.

Suden arvostelunurkan arvosana on 8/10.

5.1.

Noin, nyt on ensimmäinen kirja lukuhaasteeseen luettu.

Ensimmäiseksi rastitettavaksi kohdaksi otin kirjan, jossa on yli 500 sivua. Kirjaksi valikoitui Elizabeth Kostovan Historiantutkija, kirja, jonka onnistuin löytämään muutamalla eurolla kirpputorilta ystävän suosittelemana. Tässä voinen huomauttaa, että tiesin ennestään opuksen kytköksestä Bram Stokerin Draculaan, ja vaikka olenkin pitkään halveksinut ja suorastaan vihannut vampyyreita, se on teos jota kunnioitan ja josta pidän. Siitä johtuen päätin lukea myös Historiantutkijan, enkä todellakaan joutunut pettymään.

Jos tahtoisin tehdä kunnollisen juonikuvauksen, tekstistä tulisi ylimääräisen pitkä(veteinen), joten koitan tiivistää. Yksinkertaisuudessaan kirja kertoo Vlad III:sta (Vlad Seivästäjä, Dracula), Valakian hallitsijasta, joka on vivahteikkaan ja tapahtumarikkaan elämänsä päätteeksi päätynyt takaisin elävänä kuolleena. Tätä hirmuhallitsijaa - niin historiallista henkilöä kuin tarinoiden vampyyriakin - kuvataan sekä todellisten että varmasti myös kuvitteellisten lähteiden pohjalta eri henkilöiden tulkitsemana.

Teos on varmasti historiasta kiinnostumattomalle pitkäveteinen, mutta itse koin sen mielenkiintoisena ja nostan hattua Kostovalle, sillä jokainen yksityiskohta oli tarkkaan harkittu ja moneen kertaan tarkistettu. No, sen enempää aiheesta itse kaivaneena voin tietenkin helposti sanoa näin, mutta ainakin itselleni rivien välistä paistoi tuhansien työtuntien tuoma kokemus ja varmuus.
Kirjailijan informatiivisuus ei ole vain historiapainotteista. Myös maantieteelliset paikat vaikuttavat siltä että ne on nähty tai niistä on ainakin otettu tarkkaan selkoa, oikeat aikakaudet on kuvattu aidolla tavalla ilman nykyaikaisuuksia ja muilla kielillä (romania, bulgaria, unkari ym.) sekä erilaisilla tavoilla ja käytösmalleilla alleviivataan juuri sopivasti sitä, kuinka siirrytään aina maasta ja kulttuurista toiseen.

Mikään kirja ei ole täysin täydellinen. Vaikka ylistänkin Historiantutkijaa yhtenä parhaista lukemistani kirjoista, siinäkin on virheensä. Teoksen tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan, enimmäkseen 1900-luvulle, ja päähenkilöt ovat länsimaisittain koulutettuja akateemisia ihmisiä. Siksi mieltäni kaihertaakin, että kaikki tuntuvat suhtautuvan tietoon Vlad III:n "hengissäolosta" niin hyäksyvästi ja kyseenalaistamatta. Totuushan on, että hyvin harva koulutettu ihminen enää viime vuosisadalla suostui purematta nielemään mitään taikauskoista höpötystä. Esimerkiksi allekirjoittanut, vaikka kovasti toivonkin että maailmassa olisi olemassa muutakin kuin se mitä näemme, vaatisi todisteita tällaisen väitteen kuullessaan. Tästä johtuen kirja saa multa miinusta.

Epäkohtana tuo mainitsemani seikka on tietenkin iso ja sen muuttaminen vaikuttaisi merkittävästi koko kirjaan, mutta juuri mitään muuta en lähtisi muuttamaan. Kaikki muu siinä on mielestäni kohdallaan, aina pienestä yksityiskohtaisesta informaatiosta yleiseen tunnelmaan, joka on ajoin kaikessa jännittävyydessään ja jopa pelottavuudessaan todella vakuuttavaa.

Suden arvostelunurkan teksti ensimmäisestä kirjasta päättyy arvosanaan 9/10.

- Susi

2.1.

Rikon vuoden 2015 blogineitsyyden! En ole muuten vieläkään onnistunut kirjoittamaan vuodeksi 2014, mutta yksi 2105 ehti jo tapahtua (ja läpäistä Suden oikoluvun???).

Uusi vuosi, uudet kujeet ja suuret tavoitteet tehdä itsestään parempi ihminen vuoden loppuun mennessä. Itse en lähde mukaan yhtään mihinkään maailmaparannukseen, mutta tein itselleni kolme haastetta uudelle vuodelle ja laitoin niistä vielä bloginkin pystyyn. Kirjoituskielenä on englanti, haasteina on luku-, kuuntelu- ja valokuvaushaasteet, joita en tähän lähde purkamaan. Haasteiden edistymistä voi seurata tuon toisen blogin puolella, tosin valokuvia en sinne lähde postaamaan. Ehkä keksin niille jonkun toisen kanavan tehdäkseni asioista vieläkin monimutkaisempia.

- Sanna

//Olipas muuten typerästi ulkoasussa toi linkin väri...

20.12.

Kahvi. Yksi mun pahimmista addiktioista. Mun ei pitäis juoda sitä oikeastaan ollenkaan, mutta mä en osaa olla ilman. Ja sit mä joudun kärsimään siitä, kuten nyt. No, lienee turha valittaa sen enempää...

Tänään pitäis käydä keskustassa viimeisillä joululahjaostoksilla ja katselemassa mahdollista mekkoa Sannan isän luo aatoksi. Tai sitten mä vaan käytän sitä samaa kuin edellisellä kerralla kun olin siellä. Tuskin kukaan sitä enää muistaa. Ja jos muistaa niin voisivat keksiä parempaakin ajanvietettä kuin muistella mitä mulla oli päällä kaks vuotta sitten.
Mulla on yks mekko minkä ehdottomasti haluaisin, mutta en ole täysin vakuuttunut siitä että mun kannattaa maksaa viittäkymppiä siitä. Okei, joo. Se on upea ja ihana, mutta myös musta, minkä lisäksi mun elämässä ei ole kauhean montaa tilaisuutta missä voisin käyttää mustaa mekkoa. Niitä on tulossa, mutta toivon mukaan ei aivan heti. Vaikeaa on siis pienen otuksen elämä. Etenkin koska tykkään kyseisestä vaatekappaleesta ihmeen paljon ottaen huomioon miten vähän pidän massateinien suosimien epäeettisten rättikauppajättien vaatteista yleisellä tasolla.

Jos jotain positiivista, löysin samalla reissulla sen mekon kanssa yllättävän kivan neuletakin melkoisella alennuksella! Kuvassa oleva neule ei ole aivan samanlainen, mutta suunnilleen. Omassani on hiukkasen enemmän tekonahkaa ja se on vihreämpi. Ja istuu mulle kuin hansikas.

Pitänee alkaa herätellä Sannaa.

- Susi

Päivän biisi: Within Temptation - Paradise (What about us) ft. Tarja

18.12.

Joskus kuulumisten kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen. Aikataulut, päivämäärät ja ideatkin pysyy helpommin muistissa.
Lisäksi mä olen liian tottunut kertomaan ihmisille sen mitä ne haluaa kuulla. Se ei ole johtanut mihinkään hyvään. Valheen kirjoittaminen tuntuu vaikeammalta kuin kertominen.

Näin kirjoitin vihkoon, mihin tämän ajattelin alun perin sijoittaa. No, avokki ystävällisesti huomautti blogin saattavan olla parempi vaihtoehto, joten tässä sitä nyt ollaan.

Hei, kuljen netissä parillakin nimimerkillä, mutta Korpisutena tai pelkkänä Sutena mut tunnetaan aika laajalti. Mä olen pohjoisessa kasvanut, lounais-suomalaistunut ja sieltä Kanta-Hämeeseen muuttanut eläjä, jo teini-iän ylittänyt. Tämä viimeksimainittu seikka jaksaa edelleen hirvittää. Mä en koe olevani valmis aikuisuuteen ihan vielä, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Pakko mainita yksi pieni juttu teille lukijoille, mikä tulee varmasti tutuksi ajan mittaan. Olen mielenterveyskuntoutuja. Ei mitään kauhean vakavaa eikä vaarallista, varsin "perussairauksia" nuorelle naiselle, eli masennusta ja ahdistusta/paniikkia. Näistä tulee olemaan puhetta aivan varmasti, joten koittakaa kestää. Aiheesta voi käydä lukemassa myös mun omasta, joskin epäaktiivisesta blogista.
Jos mun jotain kerrottavaa vielä pitää itsestäni keksiä, voisin kertoa olevani intohimoinen kirjojen ystävä ja kirjoitan itsekin. Mitään valmista ei ole, mutta ehkä vielä joskus...

Kuva kuuluu avokilleni, joten näpit irti

Perheen tietotekniikkavelho(tar) olen sitten minä, se "avokki". Suden kanssa saman ikäinen, pari kuukautta nuorempi. Turkulaiseksi kasvanut, mutta kotikaupungistaan lähtenyt (enkä suunnittele pysyvää paluuta). Opiskelee tietojenkäsittelyä vaihtelevalla läsnäololla ammattikorkeassa hylättyään suunnitelman opettajaksi ryhtymisestä. Vapaa-aikaa vietän ihan yhtä paljon koneella kuin kouluaikaakin. Tykkään huonoista leffoista ja hyvästä musiikista.

Kavereiden kesken olen Sanna, samaa nimeä käyttävät kaikki muutkin, joten miksikäs en sitä käyttäisi täälläkin, Yritän ehkä kirjoittaa joskus, mutta se taitaa jäädä enimmäkseen tuon kirjailijan harteille.

Valokuvaajaksi otan ihan liikaa selfietä kämäsellä webbikameralla